~ Kuvausharjoituksia ~

Karkumatkalainen

Taakse jäi oma pieni mökki ja vesikuppi, kun hän varovaisesti tassutteli pihatietä pitkin. Aurinko oli laskenut jo kauan aikaa sitten. Hän ohitti navetan ja kaikki sen isot eläimet, traktorin ja lukuisia marjapensaita. Omatunto käski kääntymään takaisin. Hän kääntyi useamman kerran katsomaan taloa, jossa hänen emäntänsä nukkui. Vaikkei hän halunnut huolestuttaa ketään, hän ei voinut olla kuuntelematta sydäntään. Tänä yönä uteliaisuus voitti.

Hitaampi vauhti vaihtui nopeampaan. Pihatie tuntui kestävän kauan. Hän juosta jolkutti polkuautojen ja pyörien välistä, postilaatikon ja kaivon ohitse. Kotipiiri oli jo jäänyt kokonaan taakse. Vauhti nopeutui. Hän ohitti bussipysäkin, jonka luokse hän joka iltapäivä meni pikkuista vastaan. Tällä kertaa ei ollut ketään, ketä siinä odottaa. Naapurin koira metelöi. Kateellisen valitusta. Koira jäi nopeasti taakse, puuhun kytkettynä, surullinen ulina kaikuen lukuisia puita pitkin.

Hän ei kuitenkaan antanut minkään häiritä itseään. Tunne oli nimittäin niin ihana, se vapauden tunne, vaikka ulkona roikkuva kieli kuivuikin vauhdissa nopeasti. Vauhdissa, joka oli nopeutunut vielä entisestään. Hän juoksi nyt kuin tuuli. Nopeasti ja niin äänettömästi, että jos ei olisi tiennyt, häntä olisi oikeasti voinut tuuleksi luulla. Puut vilisivät ohitse, samoin talot. Ja ne loputtomat pellot. Ruoho oli tasaista massaa näin nopeassa vauhdissa, yksittäistä kortta ei voinut mitenkään erottaa toisesta. Kaikki ne houkuttelevat hajut olivat tänä yönä toissijaisia, vaikka jäniksen seuraaminen olisikin ollut mahtavaa. 

Linnut lensivät hänen yläpuolellaan, aurassa. Siivet tehden rentoa, koordinoitua liikettä, ne menivät yli kaksi kertaa nopeammin. Ne lensivät siihen suuntaan, josta hän oli itse tulossa. Kohta hänkin kääntyisi sinne, mutta ei aivan vielä. Ei vielä hetkeen.