~ Lyyrisiä mietelmiä ~

Tanka ja haiku

Jo tulee syksy.

Kuin kaunis aamu

toistuu se taas,

pitkän kesänkin jälkeen

sitä paljon odottaa.

~

Pienen pojan

punaiset tulppaanit

hymyilivät.

- Emmi

~ Kuvia oppitunneilla tehdyistä harjoituksista ~

Päätin jälkeenpäin lisätä kuvia siitä, mitä olemme tunneilla tehneet kurssin aikana.

Suunnilleen kuukausi sitten aiheena olivat kielikuvat. Piirsimme sen, mitä valitsemistamme vanhoista fraaseista tuli mieleen ja esittelimme valmiit kuvat koko luokalle.

Niin kuin otsikkokin kertoo, tunnin aiheena olivat kielikuvat.
Kuvassa oma näkemykseni fraasista "hammasten kiristys".

 Viime tunnilla teimme valmiista teksteistä runoja mustaamalla ylimääräisiä sanoja pois. Pohjana käytimme koulun kirjaston vanhoja romaaneja ja paperinkeräyksestä pelastettuja hesareita!

Runon pohjana pätkä romaanista Tuulen poika.

Runon pohjana viini-arvostelu Helsingin Sanomista.

- Emmi

~ Idea kuvasta - harjoitus ~

Janoisen miehen vihollinen tuo donitsi

Jos minulla olisi ollut vaihtoehtoja, olisin jäänyt hotellille. Olisin käynyt kylmässä suihkussa, ottanut kylmää juotavaa, laittanut tuulettimen puhaltamaan suuntaani ja katsonut rauhassa jalkapalloa. Kuitenkin, kiitos erittäin kovaan ääneen valittavan perheeni, makaan tällä hetkellä rantatuolissa ja hikoilen allani olevaa pyyhettä märäksi. Olisivat menneet bussilla. Vaimoni ja lapseni ovat uimassa, minä en uimisesta pidä. Vesi on aivan yhtä lämmintä kuin ilma.

Koen jokseenkin ihmeellisenä sen, kuinka ihminen makoillessaan laiskistuu. Keho menee totaalliseen lepotilaan. Luultavasti jokainen ymmärtää sen vastahakoisuuden koskien seisomaan nousua. Voi kuitenkin olla ikävää laiskistua niin pahanpäiväisesti. Varsinkin rannalla ollessa. Juuri sellaisena kuumana kesäpäivänä, jolloin aurinko porottaa suoraan pilvettömältä taivaalta ja jokainen ihostaan välittävä auringonpalvoja on valkoisen aurinkorasvakerroksen alla piilossa. Laskelmoisin, että juuri sellaisina päivinä lämpömittari näyttää reilusti yli kolmeakymmentä astetta. Aivan kammottavaa.

Vaikka olin peittänyt itseni pyyhkeellä ja minua varjosti aurinkovarjo, oli siltikin liian kuuma. Nousin ensimmäisen kerran tuntiin istumaan ja katselin ympärilleni. Kylmälaukku ja sen sisällä olevat juomat eivät olleet mukana, ne olivat jääneet siinä kaikessa hulinassa joko autoon tai hotellille. Koko rannalla ei ollut kioskia, tai ainakaan parinsadan metrin säteellä minusta. Mistä minä tietäisin, jos jossain päin olisi, se oli todella iso ranta. Enkä voinut jättää tavaroita tähän, joku voisi varastaa jotain. Ei kukaan kylläkään haluaisi varastaa vaatteita tai pyyhkeitä, muistutin itselleni. Tosiasiassa olin vain liian laiska lähtemään kauemmas. 

Hetken aikaa asiaa pähkäiltyäni luovutin, ja menin takaisin makuulle. Melkein jo nukahdin, kun kaukaisuudesta kuului naisen ääni: "Doughnuts! Here some doughnuts!". Rypistin otsaani. Kun ei ole juotavaa, en voi ostaa donitsejakaan. Minun teki niitä kuitenkin niin paljon mieli. Katsoin pyyhkeen alta sen verran, että näin juuri ja juuri. Rantaa pitkin tosiaan käveli lippalakkipäinen nainen, joka kantoi isoa donitsilaatikkoa. Hänen luotaan käveli pari nuorukaista pois, varmaan todella tyytyväisinä ja iloisina.

Nousin päättäväisenä istumaan ja laitoin päälläni olleen pyyhkeen sivuun. Tiesin, että taskussani olevassa lompakossa oli tarpeeksi rahaa kattaakseen kyseisen rasvaisen herkun. Heti kun nainen olisi vain hiukan lähempänä.. Ilmeisesti nainen huomasi kärsimättömän olemukseni, sillä hän vilkutti minulle ja huusi: "Sugarfull baby, calorie null, maybe!".

Ostin tarpeeksi perheelleni, yhteensä kuusi kappaletta. Muille yhdet, minulle kaksi. Reilu jako. He eivät vain saisi koskaan tietää, sillä söin toisen ennen kuin he ehtivät edes nousta vedestä. Suuni kaipasi kylmää, raikasta juotavaa vielä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Kirosin heikkouttani. Heikouttani herkullisia asioita kohtaan. Kirosin myös sitä, että meillä ei ollut mukana sitä kylmälaukkua.

Päätin tämän kuitenkin tänne postata, kun kerran kirjoitinkin!

- Emmi

~ Kuvausharjoituksia ~

Karkumatkalainen

Taakse jäi oma pieni mökki ja vesikuppi, kun hän varovaisesti tassutteli pihatietä pitkin. Aurinko oli laskenut jo kauan aikaa sitten. Hän ohitti navetan ja kaikki sen isot eläimet, traktorin ja lukuisia marjapensaita. Omatunto käski kääntymään takaisin. Hän kääntyi useamman kerran katsomaan taloa, jossa hänen emäntänsä nukkui. Vaikkei hän halunnut huolestuttaa ketään, hän ei voinut olla kuuntelematta sydäntään. Tänä yönä uteliaisuus voitti.

Hitaampi vauhti vaihtui nopeampaan. Pihatie tuntui kestävän kauan. Hän juosta jolkutti polkuautojen ja pyörien välistä, postilaatikon ja kaivon ohitse. Kotipiiri oli jo jäänyt kokonaan taakse. Vauhti nopeutui. Hän ohitti bussipysäkin, jonka luokse hän joka iltapäivä meni pikkuista vastaan. Tällä kertaa ei ollut ketään, ketä siinä odottaa. Naapurin koira metelöi. Kateellisen valitusta. Koira jäi nopeasti taakse, puuhun kytkettynä, surullinen ulina kaikuen lukuisia puita pitkin.

Hän ei kuitenkaan antanut minkään häiritä itseään. Tunne oli nimittäin niin ihana, se vapauden tunne, vaikka ulkona roikkuva kieli kuivuikin vauhdissa nopeasti. Vauhdissa, joka oli nopeutunut vielä entisestään. Hän juoksi nyt kuin tuuli. Nopeasti ja niin äänettömästi, että jos ei olisi tiennyt, häntä olisi oikeasti voinut tuuleksi luulla. Puut vilisivät ohitse, samoin talot. Ja ne loputtomat pellot. Ruoho oli tasaista massaa näin nopeassa vauhdissa, yksittäistä kortta ei voinut mitenkään erottaa toisesta. Kaikki ne houkuttelevat hajut olivat tänä yönä toissijaisia, vaikka jäniksen seuraaminen olisikin ollut mahtavaa. 

Linnut lensivät hänen yläpuolellaan, aurassa. Siivet tehden rentoa, koordinoitua liikettä, ne menivät yli kaksi kertaa nopeammin. Ne lensivät siihen suuntaan, josta hän oli itse tulossa. Kohta hänkin kääntyisi sinne, mutta ei aivan vielä. Ei vielä hetkeen.